Friedrich Nietzscheen liitetty stoalainen sanonta ”sääli on sairautta” lienee yksi väärinymmärretyimmistä tai ainakin väärinkäytetyimmistä lentävistä lauseista. Länsimaisen filosofian historiaa lukeneet tietävät säälin käsitteen olleen se, joka yhdisti Nietzschen ja Baruch Spinozan, tuon Amsterdamin ateistijuutalaisen, filosofioita; Nietzschen tapaa käsittää sääliä ei voi ymmärtää ottamatta huomioon Spinozaa. Lukiessaan Spinozan Etiikasta säälin passion määritelmän Nietzschen tiedetään huudahtaneen: ”Vihdoinkin olen löytänyt hengenheimolaisen!” Sekä Nietzsche että Spinoza pitivät sääliä mielen heikkoutena. Spinozalle sääli on yksi surun muodoista.

Sääli on surua, johon liittyy idea pahasta, joka sattui toiselle, jonka kuvittelemme kaltaiseksemme. (E 3 affektien määritelmät 18)

Spinozalle säälin tunteen valtaama ihminen lamautuu, eikä pysty tekemään mitään. Tästä syystä säälistä on vapauduttava. Tämä tapahtuu passion muuttamiseksi aktioksi, mikä tarkoittaa pyrkimystä hallita tunteita tiedon avulla kunkin conatuksen mukaan. Rationalistina Spinozalle tieto ei tarkoita teknokraattista elämänasennetta: kärsivien ihmisten kohtelemista numeroina; vetoamista siihen, että valtiontalous romahtaa, jos sosiaalimenoja kasvatettaisiin tai valtio vastaanottaisi enemmän niin sanottuja kiintiöpakolaisia. Päinvastoin. Säälin ylittäminen abstrahoimalla kärsimys numeroiksi on esimerkki epäadekvaatista, ensimmäisen lajin tiedosta, imaginaatiosta. Se kun perustuu tilastolliselle yleistämiselle – ei ole olemassa mediaani-ihmistä, kaikki ihmiset poikkeavat keskiarvosta – ja on itsensä etäännyttämistä todellisuudesta. Sitä paitsi olisi lähtökohtaisesta outoa ajatella valtion tehtävänä olevan vastata yksilössä heränneeseen säälin passioon.

Spinozalle yksinkertaisimmin säälistä vapautuminen tapahtuu auttamalla ihan itse ja konkreettisesti niitä, joiden kohtalo aiheuttaa meissä sääliä. Aikuiskasvatuksen professori Juha Suoranta teoksessa Piilottajan päiväkirja antaa yhden esimerkin siitä, kuinka hän osoittaa säälin olevan sairautta; ylittää säälin passion muuttamalla se aktioksi. Kyseinen kirjanen on tositarina reilun vuoden takaa, kuinka Suoranta piilotti afganistanilaispojan, jonka Suomen ulkomaalaisviranomaiset olivat päättäneet palauttaa talibanien terrorisoimaan kotimaahansa koska Suomen poliisi oli hukannut – kuten myöhemmin kirjassa paljastuu – hänen henkilöpaperinsa.

Suoranta kuvaa kuinka hän yrittää hakea apua afganistanilaispojan piilottamiseen ja asioiden selvittämiseen luterilaiselta kirkolta. Kirkon diakonit ja papit ovat valmiita seuraamaan Kristuksen esimerkkiä nietzscheläisesti, mutta monet tamperelaisten paikallisseurakuntien kirkkovaltuutetut ajattelevat ihmistä yllä kuvatulla tavalla numeroina ja käyttävät luterilaista kirkkoa lähinnä ponnahduslautana uralleen kosiskellessa laumasieluisia viimeisiä ihmisiä. He ovat valmiita myymään ihmisenpojan 30 hopeakolikolla, jos se vain auttaa heidän omaa uraansa. Kirja myös osoittaa kuinka kamppailu suomalaista byrokratiaa ja absurdia maahanmuuttopolitiikkaa vastaan on kokonaan oma taiteen lajinsa. Kirjalla on onnellinen ja surullinen loppu. Päähenkilö, Ashraf Sahel, sai jäädä Suomeen (sen jälkeen kun hänen paperinsa löytyi ja maahanmuuttoviranomaiset myönsivät tehneensä virheitä) – toistaiseksi.

Sahel on edelleen epävarmassa oikeudellisessa asemassa. Hänellä on Sastamalassa opiskelupaikka, jonka perusteella hän saa oleskella Suomessa, mikäli hänen pankkitilillään on tarpeeksi rahaa. Harvempi tietää Suomen valtion vaativan kuin kiusaa tehden, että ulkomaalaisilla opiskelijoilla on oltava pankkitilillä tuhansia euroja rahaa (osoittaakseen tulevansa itsenäisti toimeen), mutta samalla valtio kieltää rehellisen työnteon ulkomaalaisilta opiskelijoilta (vaikka puhutaan työvoimapulasta ja kuinka työperäistä maahanmuuttoa olisi lisättävä). Niin ikään kallis pakollinen vakuutus on kustannettava itse.

Saako Sahel lopulta turvapaikkastatusta on edelleen epävarmaa. Afganistanissa kun ei virallisen Suomen – eduskunnan eli äänestäjien valitseman hallituksen – mukaan ole sotaa, ainoastaan ”sodan kaltainen tilanne”. Viimeksi eilen kokoomuslainen puolustusministeri Jyri Häkämies myönsi Afganistanin turvallisuustilanteen heikentyneen myös maan pohjoisosissa ja suomalaisruotsalaisten joukko-osastojen joutuneen jo useamman kerran pyytämään Yhdysvaltojen ilmavoimien tukea taisteluissa talibaneja vastaan, vaikka suomalaisten sotilaiden piti mennä Afganistaniin alun perin vain ja ainoastaan neuvonantajiksi kuin yhdysvaltalaisten sotilaiden Etelä-Vietnamiin 1960-luvun alkupuolella.

Nietzsche on sanonut myös: ”Tuska on tunteista ylväin, sääli alhaisin”. Tällä Nietzsche kuvaa sitä, kuinka kaiken maailman itsesäälissä rypevät propellipäät, jotka ovat itse kykenemättömiä tekemään muuta kuin spämmätä internetin ihmeellisessä maailmassa, ovat kaunaisia Suorannan kaltaisille ihmisille, jotka kääntävät säälin tunteen aktioksi henkilökohtaisesta vaivasta ja tuskasta piittaamatta, auttamaan maahanmuuttajia, ihmisiä, konkreettisesti matkalla kohti yli-ihmisyyttä. Itsekin olen Suorannalle kateellinen koska en kykene kääntämään passioitani aktioiksi.

PS. Piilottajan päiväkirjan facebook-ryhmä löytyy täältä. Ottamalla yhteyttä Suorantaan voit ostaa Piilottajan päiväkirjan ja samalla tukea Sahelin opintoja.